Tämä asia on minulle selvä.Vuosien vanhemmuuden median parissa työskenneltyäni olen lukenut niin monia teorioita ja kirjoja, että voin parhaimmillaan olla äiti, kuten kirjoissa, en täydellinen äiti.Kaikilta olen ottanut, lainannut, adoptoinut tai kieltänyt jotain.Näin päädyin henkilökohtaiseen vanhemmuuden kaavaani, joka on räätälöity lapseni luonteeseen ja perheemme tunnelmaan..
Haastavinta jongleerausta on yhdistää lapseni ystävyys ja vanhemman rooli.Minun on ylitettävä se raja tarvittaessa.En voi olla ikuisesti hellä ja vakava äiti, jolla on hillitty mutta lämmin hymy suuni kulmassa.Toisinaan olen ylenpalttinen ja osallistun leikkiin siinä määrin, että haluan aidosti voittaa lastani vastaan; toisinaan hän ajaa minut seinää vasten, ja minun on vaikea olla lyömättä häntä.Joskus haluan pitää häntä sylissäni kuin vauvaa, ja hän kapinoi, koska luulee olevansa liian iso siihen.
Missä on menneen vuoden Zen?
Sanalla sanoen, olen tavallinen, tavallinen ihminen, en se super-zen-äiti, joka virkkaa takan ääressä, jota näemme romanialaisissa kirjoissa.Poikani on tottunut näkemään minut kaikissa muodoissani, juuri sellaisena kuin me näemme hänet.Tärkeä osa suhdettamme on kommunikointi.Se on avoin kaikille aiheille, mukaan lukien juorut ja typerät asiat.Minusta on vaarallista kertoa lapselle (kuten minulle kerrottiin), että kaikki ihmiset ovat hyviä, että maailma on täysin oikeudenmukainen, maalattu mustavalkoiseksi tai että hyvä voittaa aina riippumatta siitä, mitä.Kasvoin näiden uskomusten kanssa ja tajusin vasta paljon myöhemmin, kuinka asiat todella ovat.Minun ei koskaan annettu vannoa tai sanoa mitään pahaa kenestäkään – en edes lapsista, jotka kiusasivat minua tai joiden kanssa riitelin.Ei, todellisuus esiteltiin ylellisenä kakuna, joka oli kääritty pehmeisiin, enkelin pölyttyihin pakkauksiin.Silti se, mitä ’nielin’ päivä päivältä, muistutti enemmän suolakurkkupurkkia Nutella-purkin välissä.
Jatka artikkelin lukemista vanhemmuussivustollamme..